Muistoja ensimmäisistä sukukokouksista

Könnin suvun oltermanni Matti Yli-Rahnasto Koskenkorvalta muisteli ensimmäisiä Könnin sukukokouksia. Muistelot perustuvat XIII Könnin sukukokouksessa 9.9.2006 Espoossa käytyyn pöytäkeskusteluun.

Jututin Matti Yli-Rahnastoa sukukokouksen yhteydessä ja kirjoitin nämä muistelmat keskustelun pohjalta. Matti oli Espoon kokouksessa kiireinen mies, sillä Yli-Rahnaston kolomen poloven pelimannit esiintyivät perinteiseen pohjalaiseen tapaan kansallispuvut päällä muutamaankin otteeseen. Matti oli yksi tyylikkäistä pelimanneista. Välillä tuli toki ehtiä Oltermannikunnan kokoukseen ja muu sukukokousohjelma vielä päälle. Ehdimme kuitenkin istahtaa hetkeksi ja alla näin muistoja vuosilta 1947 Helsingin ja 1950 Ilmajoen kokouksista ja muutakin könniläistä muisteloa noilta ajoilta.

ylös kirjoitti Lauri Jouppi

PS. Allaolevaan on lisätty myöskin asiat, jotka Matti Yli-Rahnasto vielä täydensi Koskenkorvalta käsin 22 lokakuuta 2006.

Saimme tietää Könnin suvun tulevasta ensimmäisestä sukukokouksesta v. 1947 kylällä muutenkin, mutta kyllä siitä oikein lehdessäkin kirjoitettiin. Meitä oli siinä poikaporukkaa, nuoria miehiä, Koskenkorvalla, jotka päätimme heti, että sinne kyllä mennään! Meitä nuoria lähti neljä ja vanhempia toki useampia. Meitä nuoria oli Jaakko Latva-Kokko, Väinö Tuohisto-Kokko, Olavi Siltaloppi ja minä. Pojat olivat keskenään serkuksia ja minä Jaakko Latva-Kokon sisarenpoika. "Sukulaasia ja ennen kaikkea KÖNNILÄÄSIÄ". Junalla tultiin. Olimme Helsingissä yötäkin, sillä ohjelmaan kuului silloin myöskin sankarihaudoilla käynti ja seppeleen lasku toisena sukukokouspäivänä. Halusimme olla kunnolla reissussa, kun Könnin juhliin oli tultu.

Kokouksessa oli mahtava tunnelma jo kokoontumisvaiheessa, kun kaikki olivat niin innoissaan pystyynpannusta sukukokouksesta. Itse kokouksen kulusta muistuu mieleeni se, että me kun olimme sellaisia nuoria miehiä, niin me katselimme siinä vähän "päitten ylitte". Erityisesti jäi mieleeni, että von Schantzin tyttäret soittivat siellä. Puheita oli monia, olihan kysymyksessä suvun ensimmäinen sukukokous. Siinä sitä "monehen lajihin serveerattihin", että minkälainen sukutoiminta olisi hyvää ja könniläisille sopivaa. Alustavasti puhuttiin jo sukutuotteistakin, että ketkä tilaavat sukumerkkejä ja sukukirjan Minäkin yhtenä keräsin tuotteista kiinnostuneiden nimiä kokouksessa.

Reissu meni nuorilta miehiltä hyvin ja isommitta kommelluksitta. Vaikka me nuoria olimme, niin emme kuitenkaan olleet aivan "ensikertalaisia".

Seuraava kokous pidettiin vuonna 1950 Ilmajoella ja jälleen olimme mukana. Ohjelmaan sisältyi myöskin Könnillä käynti. Muistan hyvin, kun Kosti Könni toi henkilökohtaisesti minulle lapulla tekemänsä Sukuvärsyn tarkoituksella, että tämä sitten lauletaan. Kosti Könnin antama paperi on minulla vieläkin tallella. Se on aivan samanlainen, kuin täällä (Espoon 2006 sukukokouksessa) jaetut valokopiot, joista tänäänkin sukuvärsy laulettiin.

Jo ensimmäisessä kokouksessa päätettiin suvun sukumerkiksi kaksi toisiaan leikkaavaa kaarta. Minäkin tilasin sellaisen ensimmäisten joukossa. Kävellessäni joskus silloin Koskenkorvan keskustassa minulla oli sukumerkki rintapielessä. Minulta tultiin kysymään, että mikäs merkki tuo on? Minä vastasin siihen, että se on sellainen "hyvä merkki". Seuraavan pyhän aikaan, kun olin taas kävelemässä siellä, tuli vastauksen saanut oikaisemaan, että "ee-hei kuule, sehän on Könnin merkki!". Minä sanoin siihen, että "eikös se olekin hyvä merkki!"

Muistan, että Ilmajoen sukukokouksen jälkeen kylällä puhuttiin paljon siitä, mitä kaikkea Könnit ovat tehneet, kenellä on könniäisiä kelloja ja sellaista. Taitavien könniläisten teoista ja heidän maineestaan oli liikkunut kautta aikojen suuri määrä tositietoa, samoin tarua.

Nuorena poikana on erityisesti jäänyt mieleeni Könnin kuokkamies. Kuokkamies, joka oli valmistettu raudasta ja sai voimansa tuulesta. Sen ollessa Kyrönjoen rantaniityllä "kuokulla" se oli suistunut jokeen Laivapään "mukas". Niillä tienoilla joessa on erittäin syvä paikka. Sattumoisin juuri samalla kohtaa joen itäpuolella on ollut kotini alajokipalsta eli Rahnaston numeron sarkoja. "Vaan ei onkehen oo kuokkamies tarttunu!"

Seppämestarit Könnillä tekivät "jyväaittoohin lukkuja", joiden avaimet olivat 4 tai 5 -haittaisia. Joskus saattoi käydä niin, että avain joutui vääriin käsiin. Eipä siitä ollut haittaa, sillä ellei tiennyt tiettyä lukon niksiä, ovea ei saanutkaan avatuksi. Meillä on vanha aitta, jonka ovessa on juuri tällainen "lukku". Isoisäni oli pyssyseppä, joten pajassa tehtiin, mitä tarvittiin. Olikohan Könneiltä saatu oppia?!

Kun Könnien sukuperintö virisi ensimmäisen 1947 sukukokouksen myötä, ryhtyi maakunnan väki aktiivisesti mukaan erilaisissa asioissa. Mm. äitinikin Kauhajoella teetti Könniltä perityn täkänämallin mukaisen täkänän minulle ja muille sisaruksilleni. Näin on myöskin jatkettu perheessämme. Vaimoni on teettänyt lapsillemme samanlaiset Könnintäkänät.

Könninkellot levisivät nopeasti ympäristöön ja maakunnan rajojenkin yli: tavallisia kaksiviisarisia, viikon käyviä, repeteerinöörisiä, "kusinarullisia" kaappikelloja. Aiemmin oli ollut myöskin yksinkertaisempia, yksiviisarisia ja kaksiviisarisia, vuorokauden samalla vedolla käyviä, kelloja. Niitä kutsuttiin "trenkituvan kellooksi". Aikoinaan 1800-luvulla isoisäni vanhemmat olivat ostaneet kaappikellon, oikein kunnon könniläisen, joka mittasi aikaa, päiviä ja viikkoja tuvan seinällä. Vuonna 1910 talvella oli tullut kolme miestä kahdella hevosella. He yöpyivät talossa. Kun he tekivät lähtöä, nostettiin meidän könniläinen "etummaasehen lohonarekehen", jossa oli jo ennestään muutama kappale samanlaisia kelloja. "Takimmaasesta lohonasta" tuotiin oikea saksalainen "fieterikello" tilalle. "Meirän tuvan peräseinäs ylähällä on vieläkin isoo, erikoonen naula, josta kello otettihin pois. Kuinka useen se tuloo suurella haikeurella silimähän, miksi näin tehtihin?"

Se oli tiedossa hyvin, että könniläiset tekivät mitä tahtoivat, muut mitä taisivat. Kiinnostus Könnin perintöön oli kova. Myöhemmissä kokouksissa on säilynyt se sama sukuhenki, joka oli aivan ensimmäisissä kokouksissakin. Ihmiset ovat olleet sukukokouksen jälkeen aina iloisia siitä, että tällaista yhteistä järjestetään, ajatusta vaalitaan ja ylläpidetään. Könniläisillä on mahtava geeniperintö!

"Kyllä kun niitä kaikenlaisia muitakin kokouksia järjestetään, niin on aivan päivänselvää, että näitä Könnin kokouksia ainakin on syytä pitää säännöllisesti!"

Seinäjoen könniläisten tervehdys sukukokouksessa v. 1960

Oltermannikunnassa aktiivisesti vuosina 1966 - 2000 toiminut (suvun I oltermanni yli kahdenkymmenen vuoden aikana) kaupunkineuvos Jussi Jouppi esitti Maakuntatalolla Seinäjoen könniläisten tervehdyksen Könnin suvun kolmannessa sukukokouksessa 20.8.1960.

Herra Mestari-Könni ja arvoisat Könnin suvun jäsenet

Seinäjoen könniläisten puolesta on minulla mitä suurin ilo ja kunnia lausua Teidät kaikki tervetulleiksi sukukokoukseen Seinäjoelle, Lakeuden nuoreen kaupunkiin.

Könnin suvun ensimmäinen kokous on pidetty, kuten suurin osa läsnä olevista varmaan hyvin muistaa, Helsingissä 15.11.1947. Tässä kokouksessa oli läsnä 171 suvun jäsentä ja on silloin päätetty suvun jatkuvan yhteistoiminnan ylläpitämiseksi järjestäytyä. Valittiin ensimmäinen Könnin suvun oltermannikunta, joka on tarkoitettu toimimaan suvun pysyvänä yhteyselimenä. Kun kuitenkin oli selvää, ettei yksinomaan oltermannikunta voi pitää yllä yhteistoimintaa ja vaalia suvun traditioita, katsottiin välttämättömäksi sukukokouksen koollekutsuminen tietyin väliajoin ja pidettiinkin toinen sukukokous Könnin suvun esi-isän Jaakko Jaakonpojan, joka oli talonpojanpoika Ilmajoen Jouppilan kylän Rannoin talosta, syntymä-ja kotikunnassa Ilmajoella kesällä 1950, jolloin koolla on tietojeni mukaan ollut suvun jäseniä n. 300. Kun suvun oltermannikunta nyt kymmenen vuoden tauon jälkeen katsoi sopivaksi kolmannen sukukokouksen koollekutsumisen, osui se mielestäni oikeaan ehdottamalla kokouksen pitopaikaksi meidän Seinäjoen könniläisten nuorta kotikaupunkia. Mielestäni oikeaan osui oltermannikunta siitä syystä, että Seinäjoki, joka aikaisemmin on kuulunut Ilmajoen emäseurakuntaan pienenä kappeliseurakuntana, on vuosien varrella kehittynyt ja kasvanut suomalaisen Etelä-Pohjanmaan liikenteelliseksi, taloudelliseksi ja monien yhdistysten sekä maakunnallisten järjestöjen keskipisteeksi ja saatuaan kuluvan vuoden alusta kaupunkioikeudet muodostunut todelliseksi Lakeuden kaupungiksi, kuten sitä jo on totuttu nimittämään. Me seinäjokelaiset olemme iloisia siitä, että tänä vuonna, kaupunkimme juhlavuonna voimme useiden muiden huomattavien juhlatilaisuuksien sarjaa jatkaa näin arvokkaalla juhlakokouksella. Ei ole mikään pieniarvoinen kunnianosoitus paikkakunnalle, että monituhatpäinen sukukunta kerääntyy sen suojiin sukumuistojaan verestämään, sukusiteitä luomaan ja lujittamaan, viettämään oman "sukuperheen" rattoisaa iltahetkeä vapaamman seurustelun parissa ja samalla tutustumaan paikkakuntaan.

Seinäjoki kuului aikoinaan Suur-Ilmajokeen ja oli täällä 1600-luvulla vain neljä taloa. Sen jälkeen on asutus vilkkaassa tahdissa tihentynyt ja kehitys on vienyt kaupunkimaiseen asumistapaan. Wasastjernan aikana Seinäjoella oli toiminnassa 1798 perustettu rautatehdas nykyisellä Törnävän alueella sekä v. 1825 perustettu ruutitehdas. Muutamien muidenkin teollisuuslaitosten ansiosta Seinäjoki muodostui 1800-luvulla erääksi koko maan kannalta tärkeäksi teollisuuskeskukseksi. Kolmannen polven Wasastjernan aikana Seinäjoesta muodostui lisäksi Etelä-Pohjanmaan maatalouden keskus. Vararikon kautta kuitenkin katosi Östermyran teollisuus. Sen vaikutuksesta Seinäjoesta kuitenkin tuli E-P:n maakunnan aineellisen ja henkisen elämän keskus, mikä se edelleen on. Rautatie näyttelee Seinäjoen elämässä varsin huomattavaa osaa, samoin nykyisin varsin vilkkaaksi kehittynyt linja-autoliikenne. Aikaisemmin väitettiin Seinäjoen elävän vain rautatien risteyskohtana, mutta nykyisin se tunnetaan ja tunnustetaan vilkkaaksi ja jatkuvasti kehittyväksi keskukseksi.

Seinäjoki on ollut itsenäisenä kuntana vuodesta 1868 lukien. V. 1920 muodostui Seinäjoen taajaväkinen yhdyskunta ja v. 1931 rautatien lähiympäristö muutettiin kauppalaksi muun osan jäädessä maalaiskunnaksi. Vuonna 1959 maalaiskunta liitettiin kauppalaan ja vain vuosi sen jälkeen oli kulunut, kun Seinäjoki oli kaupunki.

Erikoisesti on Seinäjoella viime aikoina pistänyt vieraankin silmään ripeä ja voimakas rakennustoiminta. Tänne on hiljattain valmistunut Seinäjoen Lyseolle uusi koulutalo ja Seinäjoen Tyttölyseon uudisrakennus valmistunee marraskuussa. Keskusammattikoulun uudisrakennuksen ensimmäinen rakennusvaihe on päättymässä ja koulu pääsee alkamaan tänä syksynä ensimmäisen lukuvuotensa. Lakeuden Ristiin, akateemikko Alvar Aallon uljaaseen luomukseen Te olette jo tänään tutustuneet. Hiljakkoin on myöskin tämä Maakuntatalo valmistunut ja sisältää mm. E-P:n ensimmäisen uimahallin. Uusia kansakoulutaloja on rakennettu useita ja parhaillaan viimeistellään uuden kaupungintalon piirustuksia Alvar Aallon toimistossa. Uusia liike-ja asuntotaloja nousee ja katukuvat muuttuvat kestopäällystyksen ja katujen avaamisen ansiosta. Lakeuden kaupunki elää nousukauttaan. Kaiken uudistuksen keskellä on kuitenkin säilynyt monin paikoin vanhoja luonnonkauniita paikkoja, kuten esim. Törnävän kartanon alue, saarineen ja puistoineen. Uusia puistoja pyritään saamaan jne.

Me Seinäjoen könniläiset toivomme, että Te tällä matkallanne saatte edes jonkinlaisen kuvan ja toivottavasti miellyttävän käsityksen Seinäjoesta ja toivomme, että viihdytte tämän päivän kanssamme.

20.8.1960

Jussi Jouppi, varatuomari

Sukukirjan toista painosta käsittelevä lehdistötiedote vuodelta 1988

Mestari-Könni Ukko Könni teki allaolevan lehdistötiedotteen helmikuussa 1988 Koskenkorvalla pidetyn oltermannikunnan kokouksen aikaan. Tiedotteella oli tarkoitus tiedottaa tuohon aikaan juuri taittovaiheessa kirjapainossa olevasta sukukirjan toisesta painoksesta. I oltermanni Martti Koskenkorva muisteli 16.11.2006, että tiedote otettiin lehdistössä hyvin vastaan ja tiedottaminen aiheutti "toisen aallon" kirjatilauksissa keväällä 1988. "Ensimmäisessä aallossa" oli tullut hiukan toista tuhatta ennakkotilausta. Nämä kirjat pakattiin Koskenkorvalla kökkävoimin yhdellä kertaa kirjojen tultua kirjapainosta tilauksien mukaan eri kokoisiin paketeihin. Postiauto kävi hakemassa tämän suuren lähetyksen; postiin niitä ei tarvinnut lähteä kantamaan.

Tekstin tyylistä näkee selvästi, että asialla on lehtimies. Ukko Könni kirjoitti toimittajana mm. Vaasa -lehteen ja simpeleläiseen paikallislehteen. Tiedote kertoo hienolla tavalla sekä taustoja että silloista ajankohtaista asiaa tulevasta sukukirjan toisesta painoksesta.

Lehdistölle Ilmajoen Koskenkorvalla 10.2.1988

Könnin suvun järjestäytymisestä sukukirjan toiseen laitokseen

Ajatuksen Könnin suvun koolle kutsumisesta on 1930 -luvun puolivälissä ensimmäisenä lausunut ääneen Juho Eliel Juhonpoika Rinta-Nikkola. Ajatuksen kehittäminen jäi sotavuosien jalkoihin, muttei sammunut. Könnilääset kutsuttiin koolle Helsinkiin 15.11.1947. Koolla oli 171 könniläistä ja kokous vahvisti Könnin suvun perussäännön, jonka mukaan "suvun jäsenten keskeistä jatkuvaa yhteyttä ylläpitämään ja kaikkia siihen liittyviä asioita hoitamaan" asetetaan pysyvä yhteiselin, Könnin suvun oltermannikunta. Oltermannikunnan puheenjohtajalle annettiin nimitys Mestari-Könni ja varapuheenjohtaja on Ensimmäinen oltermanni.

Tuossa ensimmäisessä sukukokouksessa valittiin Mestari-Könniksi toimituspäällikkö Kosti Könni Vaasasta, Ensimmäiseksi oltermanniksi evl evp Yrjö Könni Helsingistä sekä varsinaisiksi oltermanneiksi apteekkari Hanna Könni Kurikasta, evl Mikko Hannuksela Helsingistä, maanviljelijä Mauno Koskenkorva Ilmajoelta ja konsuli Ilmari Pohto Helsingistä. Varaoltermanneiksi valittiin veturinkuljettaja Niilo Heikkilä Seinäjoelta, fil.maisteri Lauri Lehto Helsingistä ja herastuomari Niilo Nikkola Seinäjoelta.

Kun oltermannikunnan vahvuus oli aluksi 1 + 1 + 4 + 3 , muutettiin se v. 1978 varamiehet pois jättämällä vahvuudeksi 1 + 1 + 8 . Tällä hetkellä Mestari-Könni on Ukko Könni Simpeleeltä (Rautjärvi), I oltermanni Jussi Jouppi Seinäjoelta sekä oltermannit Rauha Aarnio Seinäjoelta, Jussi Ala-Röyskö Ilmajoelta, Eja Funck Helsingistä, Martti Koskenkorva Ilmajoelta, Veikko Loppi Helsingistä, Antti Opas Tampereelta sekä Pentti Pohto ja Auvo Vappula kummatkin Helsingistä. Oltermannikunnan paikoilla on tähän mennessä ollut yhteensä 24 könniläistä.

Könnin suvun sukukokouksia on tähän mennessä järjestetty seitsemän:

15.11.1947 Helsingissä
8.-9.7.1950 Ilmajoella
20.-21.8.1960 Seinäjoella
13.8.1967 Vaasassa
1.8.1971 Kauhajoella
28.-29.7.1979 Seinäjoella
30.-31.7.1983 Jalasjärvellä

VIII kokoontuminen Ilmajoella 16.-17.7.1988

Ennen vuoden 1947 kokousta olivat sitä valmistelleet Kosti ja Yrjö Könni tunnustelleet myös sukukirjan kokoamisen mahdollisuuksia. He olivat yhteydessä tunnettuun sukututkijaan fil.maist. Jaakko Laurilaan, jonka he kutsuivat kokoukseen Könnin sukua koskevia tutkimuksiaan selvittämään. Kuullun perusteella oltermannikunta sai tehtäväkseen ryhtyä suunnittelemaan sukukirjan painattamista. Laurila lupautui sukuhistorian kirjoittajaksi ja sukututkimuksen suorittajaksi, Kosti Könni toimittajaksi ja sukutauluston laatijaksi sekä Yrjö Könni teknilliseksi asiantuntijaksi. Työhön ryhdyttiin tehokkaasti niin, että Könnin suvun oltermannikunnan julkaisuna valmistui lokakuussa 1949.

Vuosien edetessä Mestari-Könnin mappiin alkoi tulla postia, jotka kertoivat uusista könniläisistä - sekä syntyneistä pienokaisista että sukukirjaan tutustuttuaan könniläisiksi itseään arvelevista. Niinpä Vaasan kokous antoi oltermannikunnalle tehtäväksi harkita sukukirjan toisen laitoksen toteuttamisen mahdollisuuksia. Ensimmäisen laitoksen tekijäin voimat alkoivat vähentyä, mutta hiljalleen jatkuvasti saapuvaa materiaalia tallennettiin. Uuden laitoksen aikaansaaminen katsottiin nousevan polven puuhaksi.

Yli-Könnillä kesäkuussa 1981 kokoontunut oltermannikunta katsoi sukukirjan toisen laitoksen tekemisen ajankohdan koittaneen. Mestari-Könni sai tehtäväkseen ottaa yhteyttä kiinnostusta osoittaneeseen ja sopivimmaksi katsottuun kirjoittajaehdokkaaseen fil.maist. Leena Vähä-Koivistoon, Ilmajoen kirjastotoimenjohtajaan. Kolme päivää myöhemmin käytiin sopimukseen johtanut neuvottelu ja marraskuun kokoukseen oltermannikunta sai jo raportin työ käynnistymisestä hyvään, joskin tietojen tulon suhteen verkkaaseen vauhtiin.

Helmikuussa 1982 sukukirjan tekijä oli oltermannikunnan kokouksessa esittelemässä kirjan edistymisen vaihetta. Lehti-ilmoitukset olivat vauhdittaneet yhteydenottoja. Kirjoittaja esitteli suunnitelmansa perustaa uuden laitoksen taulukoinnin vanhalle pohjalle ja ajatus sai oltermannikunnan hyväksymisen ja monet muutkin periaatteelliset suuntaviivat määriteltiin. Toimia vauhditti sitten Jalasjärven sukukokouksessa Rajalaksi muuttuneen Leenan innostava esitys valmisteilla olevasta teoksesta ja tietojenkeräyslomakkeet tekivät hyvin kauppansa.

Marraskuussa julkaistut ilmoitukset "uhkasivat nimien poisjäännillä, ellei toimita nopeasti" ja tietojen saanti nopeutui taas. Könnin kuokkamiehen eli vävyn Paavo Maunulan apua saatiin kustannuslaskelmiin, jotka alkoivat olla ajankohtaisia. Oltermannikunnan kokouksessa huhtikuussa 1987 Tampereella täsmennettiin vielä sukukirjan toisen laitoksen sisällön kokoonpanoa ja tähdättiin alustavasti sen ilmestymiseen jouluksi. Lehdistö oli julkaisemillaan haastatteluilla ollut tukemassa viime hetken tietojenkeruukampanjaa. Taulukoiden kirjapainokuntoon saattaminen ja eräät tarkistukset siirsivät materiaalin kirjapainoon toimittamista niin, että nyt tiedämme Könnin suvun sukukirjan toisen laitoksen olevan Vaasa Oy:n kirjapainossa taittovaiheessa.

Jalasjärven kokousta edeltänyt oltermannikunnan kokous sai vastaanottaa nimimerkki "Oinaksen" ehdotuksen Könnin suvun pöytästandaariksi. Ehdotus oli sukukokouksessa esillä ja sai hyvän kannatuksen. Sukukirjahankkeen jalkoihin jäänyt standaarihanke tuli käsittelyyn oltermannikunnan viime marraskuun kokouksessa, missä se hyväksyttiin ja vahvistettiin samalla Lippuvalmistamo Osutkankaan tarjous. Ensimmäinen erä näitä nimim. "Oinaksen" taakse kätkeytyneen Aarne oltermanninpuoliso Aarnion suunnittelemia standaareja on jo myynnissä.

Olemme nyt julkistamassa pitkän taipaleen käyneen Könnin suvun sukukirjan toista laitosta sen kalkkiviivoilla. Leena Rajala on osoittanut mahtavaa tosikönniläisyyttä tämän ison urakan päätökseen saattaessaan. Loppuvaiheessa "taistelupari" Rauha Aarnio - Martti Koskenkorva on hoitanut markkinointiin liittyvät asiat.
UK / 8.2.1988

Yli-Könnin talo 1930-luvulla lapsen silmin

Raili Ahosen muistelma, vuodelta 2000. Kirjoittaja muistelee aikuisena Könnin taloa lapsen silmin.

Muistoja Yli-Könnin talosta

Kauan sitten eleli kotipitäjässäni Ilmajoella maankuulu kellomestarisuku. Näitä Könnin kellomestarien jälkeläisiä elää vielä, ehkäpä paljonkin. Minä en ole ollut heidän kanssaan missään tekemisissä.

Siihen aikaan, kun minä olin alle kymmenvuotias, liikkui kylällä hurjia huhuja tai paremminkin juttuja. Näitä juttuja puhuivat varsinkin naiset. Enkä usko, että näitä oli tarkoitettu meidän lasten kuultaviksi. Jokainen kuitenkin tietää, miten uteliaita lapset ovat. Mekin sovitimme aina itsemme sopivalle paikalle, että pysyimme "juonessa" mukana.

Tämä Yli-Könnin talo on kaksikerroksinen ja väriltään punainen. Talvisin talo oli autio. Kerrottiin, että siellä oli kummitellut. Tämä tapahtui 1700-luvun loppupuolella, jatkuen 1800-luvulle. Oliko näissä kellomestareissa jotain outoa, sitä en tiedä. Uskoisin sen "oudon" olleen vain talossa ja nimenomaan ulkorakennuksissa, pääosin navetassa.

Sanottiin, että tuulen viuhinaa oli navetan käytävillä, kun piiat menivät sinne. Luudatkin lentelivät ihan itsekseen, eivätkä lehmät pysyneet paikoillaan, kun niitä lypsettiin. Saattoi hyvin arvata, että piiat pelkäsivät, eivätkä viihtyneet talossa.

Meille lapsille se oli ehtymätön pelon ja jännityksen paikka.

Siihen aikaan lapset tekivät kaikki "leikkijuttunsa" itse; ei ollut valmiita saatavilla. Silloin elettiin 30-lukua. Mestarien aikaan, uskoisin, Könnillä elettiin vauraasti. Me näet löysimme ladon alta ihania porsliinilautasien ja -kuppien kappaleita. Niitä me käytimme leikeissämme. Me konttasimme hakemaan niitä. Tosin niiden hakeminen oli vähän ongelmallista: Sinne oli mentävä pihan poikki ja sen jälkeen vielä navetan edestä. Talon lähellä oli korkeita puita, joissa tuuli humisi. Jos sen lisäksi kuului vielä jokin rasahdus ...! Silloin mielikuvituksemme lensi 200 vuotta taaksepäin. Silloin juoksimme läähättäen aidassa olevan portin luo! Siinä vasta uskalsimme katsoa taaksemme. No, eihän siellä perässä koskaan ketään tullut.

Joskus kun olimme oikein rohkeita, raotimme vähän navetan ovea. Ei siellä enää eläimiä ollut, ei pitkään aikaan! Me emme koskaan uskaltaneet mennä sinne sisään. Vaati suurta rohkeutta avata vähän ovea ja katsoa sisään.

Paljon vaarattomampaa oli käydä kaivelemassa siellä pienellä kumpareella tien toisella puolella, luoman rannassa. Siellä oli sijainnut mestarien verstas, näin oli kerrottu. Aina sieltä jotain löytyi, kun tikulla kaivoi. Jotain muttereita ja muuta pientä me löysimme. Nekin tuntuivat silloin suurilta aarteilta.

Talvethan talo oli tyhjillään. Kerrottiin, että emäntä oli Hanna-tyttärensä luona Kurikassa. Mutta keväisin tämä Yli-Könnin vanha emäntä asui siinä talossa. Emme me oikeasti tiennet, kuka hän oli, vanha emäntä vain. Hän oli pieni, laiha ja harmaatukkainen. Meidän mielestämme hän kulki hiljaa kuin aave. Ulkona me emme myöskään häntä nähneet. Me kävimme vain siinä suuressa tuvassa, johonka pääsi verannalta. Meillä lapsilla oli tapana mennä viemään sinne postia, joka tuli siihen naapuriin Ala-Könnille. Tietenkin lähinnä siksi, että saimme jotain hyvää "palkaksi". Sokeria ja piparia saimme usein, syksyisin omenia. Tietenkin jännityksen kokeminen oli yksi suuri syy. Menimme aina sydän pamppaillen ovesta tupaan. Heti vasemmalla oli penkki ja suuri seinäkello. Tämä kello oli aika erikoinen. Sen yläosassa oli pyöreä naama, sillä oli silmät, jotka menivät puolelta toiselle. Oli ollut ennen jopa samalla tavalla liikkuva kieli, mutta se ei enää toiminut. Me pelkäsimme sitäkin! Koska tupa oli suuri ja siellä oli hyvin hiljaista, tuo kellon TIK TAK kuului hirveän kovaa.

Mennessämme tupaan, ellei emäntä ollut siellä, me yskimme ja kopistelimme kenkiämme. Sen lisäksi me tuijotimme oikealla perällä olevaa ovea: koskahan se aukeaisi ...! Tuli suuri huokaus, kun vanha emäntä ilmestyi ovelle. Me nousimme heti seisomaan, annoimme postin ja niiasimme. Silloin oli tapana tehdä niin. Hän oli aina meille hyvin kiltti ja ystävällinen. Hymyillen hän antoi meille "palkkion".

Meillä oli kiire pois. Joskus olin yksin, koska kotini oli vain puolen kilometrin päässä. Usein kauempaa tulevat tytöt olivat mukana. Ei silloin yksi tai kaksi kilometriä ollut mitään. Kaikki sen kulkivat joka päivä.

Näin aikuisena tuota aikaa ajatellen miettii eri lailla asioita. Mielikuvituksemme "laukkasi" niin suunnattomasti! Entäpä tämä vanha emäntä sitten, ehkäpä hän ei niin vanha ollutkaan kuin minä me häntä pidimme. Harmaatukkaisena kyllä hänet muistan.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten silloin "Mestarien Aikaan" oikein elettiin. Olivatkohan jututkin kummituksista aivan keksittyjä? Vuosiin en ole siellä käynyt, mutta vieläkin, kun näen sen talon, pysäytämme auton. Haluan käydä aidan tapana ja elää hetken menneen "lumossa".

Se ei ollut hukkaan heitettyä aikaa.

Raili Ahonen kirjoittaa kirjoituksensa loppuun lukijalle tiedoksi, mistä voi lukea lisää Könnin asioista:

On olemassa sellainen kirja, jonka nimi on "Könnin pirut ja poikajuuseet". Minulla on tämä kirja luettuna kahdelle kasetille. Siinä puhuttu kieli on niin vanhaa, etten minäkään pohjalaisena kaikkea ymmärrä. Näistä mestareista voi lukea tietosanakirjoista "Könnin suku".